Luennoitsijamme Pikku-Jukka kehottaa minua kiipeämään Mount Everestille, jotta todistaisin itselleni, ettei psoriasis ole rajoittava tekijä. Kysyn, miksi te miehet aina haluatte kiivetä, kun tulee ongelmia? Miksi ette vain voisi puhua asiasta? Jos Everest on liian kaukana niin kiipeä tähtitorninmäelle, hän jatkaa. En halua kiivetä, minä haluan puhua! Ratkaisua ei synny vaan jatkamme kiistelyä. Meillä on selvästi kommunikaatio-ongelma.

Illalla sain vastauksen. Hän on luolamies, minä olen keräilijä. Hän on mies, minä olen nainen. Me emme toimi samalla tavalla, hyvin harvoin ajattelemme samalla tavalla ja usein tuntuu kuin emme edes puhuisi samaa kieltä.

Olimme viettämässä nupson pikkujouluja 2008 Tampereella. Ohjelmassa oli seksologi Jukka Virtasen luento, hyvää ruokaa ja teatteriesitys Luolamies. Osallistujia oli saapunut yli kymmenen ympäri suomea ja saimme paljon keskustelua aikaan päivän tarjoamista antimista. Yhteiseksi puheenaiheeksi kehkeytyi ihmisten erilaisuus yksilöiden välillä. Meillä oli kuitenkin yksi yhteinen nimittäjä; psoriasis.

Jaoimme taas kerran kokemuksia ja ajatuksia elämästä ja totesimme, että jokaisella meillä on oma subjektiivinen näkemyksensä maailmasta. Jokaisella on oma Mount Everestinsä kiivettävänä. Mutta huolimatta siitä, olemmeko luolamiehiä vai keräilijöitä, me emme elä yksin. Eläminen ja toisien ymmärtäminen on jatkuvaa työtä. Minä olen kukistanut oman psoriasisvuoreni, minun ei tarvinnut kiivetä yksin. Kiitos vertaistuen! (Maria Karnola)