Ympärilläni on valtavasti lunta. Sitä on puiden oksilla tykkynä, maassa valtavina kinoksina. Puut ovat kuin kuolleita, lumen alle loukkoon jääneitä. Niiden rungot ovat mutkilla ja kiemuroilla, oksat katkeilleet.

Tökkäisen porkalla yhtä pientä kuusentainta, joka lumipeitteestä päästyään ponkaisee kuin vieteri ylös kohti taivasta. Taivas pilvettömän kurkkii puiden lomasta metsän siimekseen. Kevätauringon säteet läpäisevät tiheän latvuston. Yksi valonsäde osuu hangelle suoraan eteeni. Ihaillessani talvista luontoa katseeni kiinnittyy tuohon säteen valaisemaan kohtaan. Siinä kohdassa, lumen alta, pilkottaa musta maa.

Koko kevään, hiihdellessäni metsän rauhasta nauttien, seuraan lumen hiljaista sulamista. Joka kerta sulakohta on isompi ja isompi, myös muita kohtia ilmestyy sen lähelle ja koko sille alueelle jossa hiihtelen. Sitten tulee se kerta kun sukset täytyy jättää kotiin. Metsään on kuitenkin päästävä ja niinpä lähden kävellen.

Lunta on vielä siellä täällä, jossain isojakin kasoja. Piskuinen puro lirisee kuljettaen sulavesiä kohti kauempana siintävää järveä. Järvi on juuri pääsemässä jääkahleistaan pitkän talven jälkeen. Tunti, jopa kaksi vierähtää ihaillessa luonnon vuodenajan vaihtoa.

Kotiinpäin suunnatessani alkavat arkiset huolet pyöriä mielessä, hieman stressiäkin tekemättömistä asioista. Sitten alkaa kutina. Raaputan päätäni, käsivarressakin kutisee. Totean ihooni ilmestyneen jälleen uusia läiskiä. Huokaisten käyn vaihtamassa vaatteet ja suuntaan ulos terassille. Asetun huovalle makaamaan niin että aurinko paistaa suoraan minuun. Vaalea, mutta läiskikäs, ihoni alkaa saamaan väriä ja auringonsäteiden osuessa läikkiin niissä alkaa paraneminen. Pikkuhiljaa ne pienenevät, eivät enää hilseile ja sitten jotkut katoavat kokonaan!

Tuttu kappale soi puhelimessani herätyksen merkiksi. Pistän torkkuajastimen päälle ja suljen vielä hetkeksi silmäni, mutta en enää pääse takaisin uneen. Nousen sängystä ja tassuttelen suoraan kylpyhuoneeseen. Ei minun tarvitse edes vilkaista ikkunasta ulos nähdäkseni valkoisena hohtavat hanget ja pohjalukemissa paukkuvan pakkasen. Huokaisten alan rasvata itseäni ja samalla uneksin vielä kesästä ja auringon lämmöstä ihollani, sillä se antaa voimaa elää psoriasiksen kanssa.

Nautitaan keväauringosta ja lämpenevistä päivistä murehtimatta liikaa psorista!

Nähdään Nupson tapahtumissa!

Maijakaisa Niemi